Viimeiset viikot ovat menneet sairasloman merkeissä, pahoittelut siis pitkästä tauosta postauksissa. Olen homehelvetistämme lähtien ollut kiitollinen ja onnellinen siitä, ettei kukaan meistä sairastunut pysyvästi. Tänään uskon olleeni väärässä.
Joulua edeltävällä viikolla oloni alkoi mennä oudoksi, luulin, että kohta iskee flunssa, tai vatsatauti. Pyörrytti, hiki valui, voimat tuntui täysin kadonneen ja kädet tärisi. Vauvan kanssa alkoi olla rankkaa, kun pelkkä vaipanvaihto vei kaikki voimat. Olon ollessa neljättä päivää outo ja koko ajan vaan huonompi, huomasin mitata lepopulssini, koska sydän tuntui hakkaavan kohta rinnasta ulos. Mittasin lepopulssiksi 126, jota säikähdin ja soitin terveyskeskukseen. Pääsin heti sydänfilmiin ja minulta otettiin verikokeita, kotiin minut lähetettiin beetasalpaajien kanssa ja käsky kävi mennä aamulla lisäkokeisiin. Oloni oli jo niin huono, etten meinannut jaksaa olla jaloillani.
Aamulla jouluviikon tiistaina otettiin verikokeita ja uusi sydänfilmi. Lääkäri lupasi soittaa tulokset ennen joulua. Aatonaattona puhelin soi, lääkäri kertoi kilpirauhaseni olevan arvojen mukaan reippaasti liikatoiminnan puolella. Samana päivänä sainkin jo puhelun erikoislääkäriltä ja ajan sinne heti seuraavalle arkipäivälle. Tapaninpäivää seuraavana päivänä istuin mieheni kanssa Tyksin endokrinologian poliklinikan käytävällä, oloni oli todella huono ja kädet tärisi niin, että se varmasti näkyi päällepäin, tunsin myös silmien lihaksissa outoa nykinää ja viiltävää kipua oikean silmän takana.
Endokrinologian erikoislääkäri kertoi minun sairastavan autoimmuuni sairautta, nimeltä Basedowin tauti, joka aiheuttaa kilpirauhasen liikatoiminnan ja silmäoireyhtymän. Silmäoireyhtymä pahimmillaan voi aiheuttaa silmien ulospäin pullistumista, pahaa karsastusta ja jopa sokeuden.
Basedowin voi laukaista esimerkiksi kova stressi. Kilpirauhassairaudet taas voivat johtua mm. ympäristön myrkyistä.. No, stressiä on varmasti ollut enemmän kuin omiksi tarpeiksi viimeisen vajaan kahden vuoden aikana: vauvan menetys, terveysongelmat koko perheellä, homeen löytyminen, kodin ja omaisuuden menetys ja taloudellinen stressi, uusi raskaus ja synnytys, sekä uteen evakkokotiin muutto.. Ja homehan on ympäristömyrkky. Minä olen sitten Sherlockina päätellyt sairauteni olevan jatkumoa koko homehelvetille!
Sairautta ei voi parantaa, mutta oireita voidaan hoitaa. Hoito aloitettiin lääkityksellä, joka on vasta ihan näinä päivinä alkanut vaikuttaa ja parantaa oloa. Silmäoireyhtymää ei vielä hoideta, koska kilpirauhanen pitää ensin saada tasaantumaan. Kilpirauhasen liikatoiminta on huomattavasti harvinaisempi, kuin kilpirauhasen vajaatoiminta ja liikatoiminta on hoitamattomana tai väärin hoidettuna jopa hengenvaarallinen. Olen siis ottanut lääkityksen vastaan, vaikka olen melko lääkevastainen nykyään. Sen verran on tullut opiskeltua kehon toimintaa, etten pienestä vaivasta lääkkeitä enää ottaisi.
Maailmassa ylilääkitään ihmisiä niin paljon vaivoista, jotka voitaisiin hoitaa ravitsemuksella ja yksinkertaisilla elämäntapamutoksilla.
Lääkehoitoni ei ole kuitenkaan estänyt minua etsimästä sille tukea ja vaihtoehtoja... Lisään siis tämän aiheen yhdeksi aiheeksi, jota tulen postauksissa käsittelemään. Tähän mennessä olen tukenut toipumistani jättämällä ruokavaliostani pois kaikki stimulantit, mm. kahvin, raakakaakaon ja macan. Lisäksi aloitin seleenin ja b12 vitamiinin. Tänään sorruin kuitenkin raakakaakao herkkuun ja pieneen kuppiin kahvia... sydän villiintyi taas melkoisiin lukemiin, joten yritän hillitä himoni jatkossa.
Tänään oloni on siis hieman kohentunut, mutta menneinä viikkoina painoni on tippunut lähes 7 kiloa, eli yli 12% painostani. Lihakseni ovat silminnähden "tippuneet" ja nahka ja jäljellä oleva rasva roikkuu, olen siis laiha läski... en myöskään jaksa tehdä mitään ylimääräistä. On ollut päiviä, etten ole saanut maitopurkkia auki, koska voimia ei yksinkertaisesti ole. Kuopuksemme on hieman vajaat 7kk vanha ja hänen lisäkseen kotona minun kanssani päivät on meidän 4-vuotias vilpertti, joka luonnollisesti kaipaa jos jonkinmoista aktiviteettia. Sairaus on siis todella vaikuttanut työhöni, eli kotiäitinä olemiseen. Luonnollisesti seitsenkiloinen vauva on vaikea hoidettava ihmiselle, joka ei jaksa avata maitopurkkia, tai sitoa kengännauhojaan. Onneksi minulla on maailman kultaisin mies, joka on venynyt työnsä lisäksi hoitamaan sekä isän, että äidin hommat.
Pahin kriisi on siis selätetty ja nyt olen jaksanut jo muutamana päivänä kävellä pienen vaunulenkin. Kaikki rasittava liikunta on kuitenkin kielletty ja tästä tulee olemaan pitkä ja kivinen tie fyysiseen toipumiseen. Jo hyvin alkanut toipuminen homekriisin jäljiltä koki siis melkoisen takapakin. Mutta täältä noustaan, se on varma! Lähden vaan tälle matkalle vielä hieman syvemmältä suosta, kun kuvittelin :)
Anna
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti